Historiaa

Kiuruveden kappeliseurakunnan synty

Ruotsin vanhimpiin kirjoitettuihin lakeihin kuuluvassa Uplannin maakuntalaissa, sen kirkkokaaressa todetaan mm. : ”Kun kristityt miehet haluavat noudattaa Kristuksen käskyä ja rakentaa uuden kirkon, pitäjän talonpoikien tulee yhdessä pitäjän papin kanssa mennä piispan luo ja pyytää tältä lupa kirkon rakentamiseen. Piispa tutkikoon ja antakoon rakennusluvan. Sen jälkeen heidän on palattava kotiin ja kutsuttava kaikki pitäjän maanomistajat määräpäivänä kokoukseen. Jokaisen tulee tehdä rakennuspäivätöitä miesluvun mukaan ja ajaa paikalle rakennustarpeita maaomaisuuden mukaan.”

Nämä vanhat keski-Ruotsia koskeneet Uplannin maakuntalain määräykset eivät tietenkään sellaisenaan soveltuneet ohjeeksi pohjois-savolaisen korpipitäjän kirkon rakentamista suunnitelleille talonpojille. Olivathan olosuhteet Upsalan ja Tukholman tienoilla kovin erilaiset kuin korpien ympäröimässä Pohjois-Savossa. Kuitenkin vanhan maakuntalain ohjeisiin sisältyivät ne keskeiset marssijärjestyksen piirteet, joita syvällä Savon korpimaisemissakin seurattiin.

Mutta millainen oli se aikahistoriallinen tausta, sosiaalinen ja kirkollinen ympäristö, missä ajatus oman kirkon pystyttämisestä Kiuruvedelle syntyi? Asutushistoriallisesti se tapahtui ajankohtana, 1700-luvun keskivaiheilla, jolloin Kaarlo Wirilanderin mukaan Savossa ja etenkin Pohjois-Savossa oli tapahtunut tai tapahtumassa voimakas väestön lisääntyminen sekä asutuksen leviäminen ja tiheneminen vanhojen kantapitäjien laidoille. Kun savolaisten uutterasti harjoittama kaskeaminen vaati runsaasti tilaa, vanhat kantapitäjät eivät tarjonneet siihen enää riittävästi mahdollisuuksia. Asutuksen laajeneminen ja tiheneminen saattoi sen sijaan tapahtua lähinnä maakunnan pohjoisosissa ja pysyvän asutuksen saaneiden kantapitäjien ulkopuolella. Tällaisille kaskimaita haeskelleille uudisraivaajille 1700-luvun Kiuruvesi tarjosi arvattavasti uuden luvatun maan ja johti väestömäärän lisääntymiseen jopa lähelle paria tuhatta henkeä. Asutuksen tuntuvasta lisääntymisestä huolimatta Kiuruvesi oli kuitenkin edelleen laajojen korpien ja asumattomien erämaiden eristämä salopitäjä vailla yhteyksiä siihen rajoittuviin naapurikuntiin.

Väestön lisääntyminen ja asutuksen tiheneminen vanhojen kantapitäjien ulkopuolella synnyttivät omalla painollaan tarpeen myös kirkollisen organisaation kehittämiseksi. Tähän oli syynä lähes poikkeuksetta pitkiksi muodostuneet ja hankalat kirkkomatkat ja etenkin siihen liittyneet vaikeudet lasten viemiseksi kasteelle ja vainajien kuljettamiseksi siunattuun maahan. Niin kuin tunnettua oli Savo ja aivan erityisesti Pohjois-Savo kirkollisen organisaationsa osalta vielä 1700-luvun puolivälissäkin varsin puutteellista takamaata. Kuten oheisesta karttakuvasta käy ilmi, seurakuntien lukumäärä rajoittui vielä 1700-luvun puolivälissä kolmeentoista ja näistä vain kolme Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi sijaitsi Pohjois-Savossa puhumattakaan siitä, että piispanistuin oli Porvoossa saakka.

Niin kuin hyvin tiedämme kuului Kiuruvesi, jota eräissä yhteyksissä jopa kartoissakin nimitettiin myös Remekseläksi, yhtenä osana tai piirinä Iisalmen suureen emäseurakuntaan, johon koko Ylä-Savo kuului. Se oli kuitenkin – niin kuin jo totesin – asumattomien erämaiden ympäröimä ja kulkuyhteyksiltään sangen eristetty osa seurakuntaansa. Tämä koski myös yhteyksiä seurakunnan keskukseen Iisalmeen, johon sitä yhdisti ainoana luonnon tienä Kiurujokilaakso. Matkaa sinne kertyi alueen eri puolilta 5-7 peninkulmaa. Ja kun etenkin kesäaikana ainoana kulkutienä olivat vesistöt, joissa niissäkin oli lukuisia koskia sekä tiettömiä maataipaleita, oli yhteyksien hoitaminen seurakunnan keskukseen osan vuodesta lähes mahdoton. Tämä koski erityisesti vainajien kuljetusta ns. siunattuun maahan. Luultavasti tämä tilanne johtikin omalla painollaan epävirallisten hautauspaikkojen syntymiseen paikkakunnalla, mihin eräät Kiuruvettä koskevat muistitiedot näyttävät viittaavan.

Tätä maantieteellistä, sosiaalista ja kirkollista taustaa vasten tarkasteltuna ei ollut suinkaan sattuma, että eräät Kiuruveden eli Remekselän miehet, lähinnä Kosken isäntä Antti Hyvärinen ja saman vesistön varrella asuneet Mattilan veljekset Matti ja Paavo Remes lähtivät liikkeelle saadakseen luvan oman kirkon rakentamiseksi Kiuruvedelle. Se ei totisesti merkinnyt pitäjän ”pirstomista”, kuten eräs tutkijanuorukainen näyttää nykyhetken käsitysten hengessä lausahtaneen arvostellessaan yleensä entisaikojen pitäjäjakoa. Hyvärisen ja Remesten aloitetta oli ilmeisesti vauhdittamassa myös se, että Iisalmen emäpitäjään niin ikään kuulunut Pielavesi oli jo 1725 saanut oman kappelin ja Hyvärisen viljelemä Kosken tila oli tuolloin Pielaveden kappalaisen virkatalo, vaikka sen viranhaltija ei sitä – ilmeisesti sen etäisyyden vuoksi Pielavedeltä – käyttänyt asuntotilanaan.

Kuten tunnettua Remekselän miesten aloite tuli ensimmäisen kerran esille syyskuun 23.päivänä 1862 Iisalmen kihlakunnan oikeudessa, joka kutsui puolestaam iisalmelaiset esittämään mielipiteensä asiasta käräjillä. Tässä yhteydessä ilmeni, että Remekselän miesten anomukseen olivat yhtyneet myös Kiuruveden, Kosken, Kalliojärven, Hautajärven, Luupuen, Niemisjärven, Osmangin, Rytkyn, Salmijärven sekä osittain myös Sulkavanjärven asukkaat. Luettelo osoittaa samalla, miten asutus oli tuolloin levinnyt jo lähes kaikkiin myöhemminkin tunnettuihin Kiuruveden kyläkuntiin, vaikka kylien nimet hakivat vielä täsmennettyjä muotojaan.

Anojat olivat toimissaan myös sangen määrätietoisia ja vauhdikkaita ja ilmoittivat pyrkivänsä siihen, että kirkko olisi jo seuraavana vuonna valmis. Samoin he esittivät varsin yksityiskohtaisen suunnitelman paikkakuntalaisten sitoutumisesta kirkon rakentamista ja rakennusmateriaalin hankintaa koskeviin velvoitteisiin, mikä viittaa Kiuruveden eri kyläkuntien kesken asiasta käytyihin yhteisiin neuvonpitoihin. Samalla anojat ilmoittivat kuitenkin käsityksenään, että Iisalmen papit voisivat toistaiseksi huolehtia tilapäisten käyntiensä yhteydessä pappistehtävien hoidosta kirkossa. Kyseisen ilmoituksen tarkoituksena saattoi olla tietoinen pyrkimys välttää kappeliseurakuntien synnyn yhteydessä yleisesti syntyneet kiistat pappistyövoiman jaosta ja kirkollisten rasitteiden uusjaosta kappeliseurakunnan ja emäseurakunnan kesken.

Mahdollisesti kyseinen ilmoitus tyytymisestä toistaiseksi Iisalmen pappien tilapäisiin palveluihin vaikutti osaltaan siihen, että Iisalmen kirkkoherra Anders Forselius saattoi varsin nopeasti ja helposti suostua kirkon rakentamista koskevaan anomukseen. Tiesihän hän toki myös ne todelliset ongelmat, jotka liittyivät kasvavan Kiuruveden kirkolliseen hoitoon. Kirkkoherran annettua suostumuksensa myös Porvoon tuomiokapituli, jolle luvan myöntäminen vanhan marssijärjestyksen mukaan kuului, antoi jo helmikuun 3. päivänä 1763 asialle siunauksensa. Samoin toinen asiasta vastaava hallinnollinen viranomainen, Savon maaherra antoi jo saman kuukauden 19, päivänä asialle hyväksymisensä. Näin lupa kirkon rakentamiseksi Kiuruvedelle ratkesi ilmeisen neuvokkaiden edusmiesten toiminnan ansiosta, mutta myös olosuhteiden saneleman välttämättömyyden vuoksi sangen nopeasti. Riideltiinhän kappeliseurakuntien perustamisesta paikoin vuosia ja vuosikymmeniäkin.

Mutta mihin kirkko aiottiin pystyttää? Vaihtoehtoja oli ilmeisesti useampiakin. Yhtenä mahdollisuutena oli Autioniemi Karsikon talon pohjoispuolella Kiurujärven rannalla. Mutta eräiden tietojen (Juho Pöksyläinen) mukaan mahdollisena kirkon paikkana pidettiin myös Kankaan talon tienoota Hautakylässä. Kirkon lopulliseksi sijoituspaikaksi päätettiin kuitenkin valita Kiuruveden Pohjoiskylässä, Kiurujärven rannalla sijaitseva Kirnumäki, jossa kirkko tuli saamaan paikkansa nykyisen sankarihaudan ja kellotapulin puolivälissä.

Kirkon rakennustyö lähti kaikesta päätellen liikkeelle ripeästi jo vuoden 1763 aikana. Työn vastuullisina johtajina toimivat jo aiemmin mainitut Mattilan isäntä Matti Remes ja Koskenkylän isäntä Antti Hyvärinen. Työt tehtiin pääosin omin voimin. Ilmeisesti kirkonrakentajan ammattitaidon ja rakennustarvikkeiden puuttuminen sekä väsähtäminen vaadittaviin päivätöihin aiheuttivat kuitenkin viivästymistä ja pakottivat turvautumaan myös ulkopuolisten neuvoihin. Niinpä asioista neuvoteltiin sittemmin useampaankin otteeseen Iisalmen kirkkoherran kanssa ja töitä jatkettiin iisalmelaisen rakennusmestari Anders Brofallin johdolla, kun taas Matti Remes ja Paavo Kärkkäinen Kalliojärveltä vastasivat tarvikkeiden hankinnasta. Valmistelutöistä pyrittiin kuitenkin mahdollisimman suuressa määrin selviämään omin voimin. Niinpä saarnatuolin valmistelusta vastasi lähinnä kiuruvetinen Heikki Tikkanen tai toisten tietojen mukaan Rapakon isäntä Juho Kärkkäinen. Pienistä viivästyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta kiuruvetiset saattoivat jo 15.8.1765 ilmoittaa Iisalmen kihlakunnanoikeudelle, että heidän kirkkonsa oli valmis. Kun kirkkoon tarvittiin kuitenkin tietty sisustusesineistö virsitauluineen, kirkonarkkuineen ja kirkkotekstiileineen sekä ennen muuta oma pappi, kirkon vihkiminen saatettiin lopullisesti toimittaa vasta 17. tammikuuta 1768.

Mutta millainen oli Kiuruveden ensimmäinen kirkko? Se ei ollut suinkaan mikään suuren suuri ja mahtava luomus. Perusratkaisultaan se oli ristikirkko. Sen pituus etelä-pohjoissuunnassa oli vain 16 metriä ja leveys itä-länsisuunnassa 11 metriä. Seinän korkeus oli noin 5 metriä ja katon harjalla olevan tornin huippuun 9 metriä. Seinät olivat ulkoa ja sisältä piilutettuja. Ulkoseinät ja paanukatto olivat tervattuja. Seinissä oli kaikkiaan 9 ikkunaa. Kirkon sisälle mahtui 37 penkkiriviä, jonka lisäksi kirkon itäisellä sivulla oli lehteri. Saarnatuoli, jonka mallia oli tiettävästi haettu Pyhäjärveltä, oli muodoltaan neliskulmainen. Vaikka kirkko oli kooltaan ja ulkonaiselta olemukseltaan vaatimaton, se oli virallisen tarkastuksen mukaan hyvin tehty. Ja ennen kaikkea se oli köyhän kiuruvetisen korpikansan oma luomus, mistä myös kuva vanhan kirkon esineistöstä kertoo omaa kieltään. (Kuva: tuuliviiri, jossa vuosiluku 1764 sekä kirkon arkku ja kirkkovakka. Näiden lisäksi arvoituksellinen kirkonkukko, jossa vuosiluku 1711.)

Ei ollut varmaankaan sattuma, että Remeksen veljeksistä toinen, kansanrunoilijanakin tunnettu Paavo Remes puki kirkon valmistumiseen liittyvät kiuruvetisen korpikansan tunnelmat kertovaan juhlarunoon, jossa hän totesi mm.: ”Jo on kirkko Kiuruweellä, Kaunis Cappeli rakettu, Tehty kappeli coria, Huone Herran kunniaxi”….Kiiteltyään sen jälkeen kirkon keskeisiä puuhamiehiä Matti Remestä ja Antti Hyväristä kertovan juhlarunon sanoin tekijä päätyi nöyrään kiitosrukoukseen: ”Eip ole oma tecomme: Herran teco, Herran huone. Herra Hengesi lähetä, Juurita Sanas Jumala Hyödyisen Hedelmän kansa Sywäld´meidän Sydämmihin; Usko uudista jalosti, Paranna pahat sydämet! Anna ainoa Jumalala, Hyvät päïvät päällisexi!”

Minun roolini olisi oikeastaan päättää sanottavani näihin Paavo Remeksen uskonnollisestikin syvällisiin, ehkä hieman valistushenkisiin runon säkeisiin. Lienee kuitenkin syytä todeta, että se kamppailu oman papin saamisesta uuden kappelin palvelukseen, jonka aloitteen tekijät olivat aiemmin väistäneet ja ilmoittaneet – ehkä tarkoituksellisesti – tyytyvänsä Iisalmen pappien palveluksiin, alkoi kohta kappelin valmistuttua. Kiuruvetiset ilmaisivat välittömästi toiveensa Iisalmen toisen kappalaisen saamiseksi kappelikuntaansa ja vetosivat asiassa tuomiokapituliin saakka. Tekipä Antti Hyvärinen asiassa henkilökohtaisen valitusmatkan Porvoon tuomiokapituliin saakka. Kiistan aiheeksi muodostui papin palkkauskysymys sekä kappelikunnan jatkuvat velvoitteet emäseurakunnalle. Kappalaispapin palkkausselkkaus sai monien kiistojen jälkeen lopullisen ratkaisunsa vasta, kun Pielisjärven apulaispappina toiminut Henrik Lyra, johon kiuruvetiset olivat mielistyneet, ilmoitti olevansa valmis tyytymään palkkaratkaisuun ja muuttamaan Kiuruvedelle ja tuomiokapituli päätti määrätä hänet 1.5.1768 alkaen Kiuruveden kappalaiseksi. Näin Kiuruvesi oli saanut oman kappelinsa lisäksi myös oman pappinsa.

Mutta vielä yksi Kiuruveden varhaisimman kirkon syntyyn liittyvä jatkotarina, joka koskettaa minua henkilökohtaisesti. Kun oma kirkko ja pappikin oli kiistojen jälkeen saatu, joutui Mattilan isäntä Matti Remes toteamaan, että uusi kirkko oli varsin etäällä, kahden peninkulman päässä. Siksi hän päätti rakennuttaa noin viisi kilometriä kirkolta lämmitettävän pirtin kirkossakävijöitten majapaikaksi. Pirtti ei kuitenkaan jäänyt tyhjäksi, kun Remeksen poika Joppi Remes päättikin muuttaa vakituisesti asumaan sinne. Näin sai kirkkokysymyksestä alkunsa eräs Remes-suvun keskeinen tyyssija Joppila, josta etenkin Joppi Remeksen pojan pojan Juho Remeksen (1805-1876) johdolla kehkeytyi yksi pitäjän mahtavista ”rustholleista” laajoine viljelyksineen ja metsineen.

Juho Remes ei kuitenkaan tullut tunnetuksi vain mahtavan Joppilan isäntänä, kirkon isännöitsijänä ja talouden hoitajana sekä myöhemmän Kiuruveden uuden kirkon suunnittelijana vaan myös suuren perheen isänä. Hänen perillistensä ja etenkin tytärjoukon myötä Joppilan Remesten sukuhaara levisi laajalle yli koko Kiuruveden, kuten Kirsti Pakulan mainio sukututkimus Joppilan Remeksistä osoittaa. Muistan jo joskus lapsuudessani kuulleeni eräänlaisen ”sukulorun” Joppilan sisaruksista heidän uusien kotipaikkojensa mukaan. Se noudatti sisarusten ikäjärjestystä ja kuului seuraavasti: Kankaan Kaisa, Kosken Johanna, Pellonpään Reeta, Murtomäen Miina, Linnin Liisa ja Huttulan Saara. Näistä sisaruksista Murtomäen Miina eli Vilhelmiina Pöksyläinen oli minun mummoni, joka eli Rytkyn Murtomäessä ja kuoli vuosi minun syntymäni jälkeen 1931. Näin minulla on ollut mummoni välityksellä jopa suora fyysinen kosketus Joppilan Remeksiin ja voin siten hyvin pitää itseäni Kiuruveden varhaisimman kirkon rakentajien perillisenä. Mutta vaikka olen suhteellisen paljon elämässäni kirjoitellut, minä en ole koskaan osannut kirjoittaa runoja.

Eino Murtorinne

——————————————————————————–

Remes-nimestä

Meitä Remeksiä on nykyisin eri puolilla Suomea yli 1500. Erityisesti Remeksiä asuu Pohjois-Savossa Kiuruveden ja Iisalmen seudulla, Pohjois-Karjalassa ja Oulun seudulla.

1500-luvun asiakirjoissa nimi esiintyy muodoissa Remexin, Remixin, Rämijxen, Remexinen jne. Remes-johteisia paikannimiä tavataan pääasiassa Ylä-Savossa, mutta myös Oulun eteläpuoleisilla alueilla kuten Oulunsalossa, Tyrnävällä, Kestilässä ja Paavolassa.

Sirkka Paikkalan ja Pirjo Mikkosen mukaan (Sukunimet) vanhoissa lähteissä on nimestä Remeksinen 1500-luvun alkupuolelta useita tietoja Rantasalmen Tuusmäen neljänneksestä. Vuonna 1557 on Vesulahdella kirjattu Lauri Remes ja vuonna 1563 Ollij Remij. Jääsken lampuotiluetteloista löytyy nimi Suni Romes vuonna 1561. Lisäksi Lestijärvellä on kirjattu Simo Remes vuonna 1606. Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa mainitaan vuonna1507 Kulsialan käräjillä Lauri Staffanson Remessalo.

Matti Remeksen mukaan (Genos 55 (1984), s. 24–26) Remes-sukunimi on mitä ilmeisimmin alkuperältään venäjän kielestä ja lienee merkitykseltään omaksuttu jo kantasuomeen. Venäjän kieli tuntee Remisov- ja Remesov-sukunimet. Lisäksi tavataan Remeslennikov- nimeä. Yleissana remez tarkoitti alkuaan jotain pientä vikkelää tiaislintua. Merkitys laajeni myöhemmin ihmiseen, joka oli vilkas, nopealiikkeinen, juoruileva. Remeslennik taas tarkoitti pienkäsityöläistä ja Remeslo yleensä käsityöläistä.

Matti Remes on myös todennut, että Sisä-Suomessa Remekseen liittyy piirteitä, jotka kertovat ruoan hyvän maun tuntevasta, tukevahkosta, komeasta ja rehvastelevastakin ja ehkäpä joskus ahneestakin henkilöstä. Esimerkiksi Vesannolla, Viitasaarella ja Konginkankaalla remes tarkoittaa kokkelipiimästä ja talkkunasta tehtyä kesäruokaa, Ruovedellä ylellistä, komeaa, rehvastelevaa ja Heinävedellä suursyömäriä, isomahaista.

Gananderin Uudessa Suomen sanakirjassa kerrotaan remeksen tarkoittavan puheliasta ja leikkisää.

Amerikkalaisen sukututkijoita palvelevan The Historical Recearch Center-instituutin mukaan nimi Remes perustuu alkuperäisen nimen kantajan isän nimeen. Instituutin mukaan Remes on yksi sukunimistä, jotka on johdettu latinankielisestä nimestä Remigius, joka saatettiin kansankielelle Saksassa, Ranskassa ja Alankomaissa kunnioittamaan Reimsin piispana 400-500-luvuilla toiminutta Pyhää Remigiusta. Remigiuksesta johdettuja sukunimiä olivat saksalaiset Remus ja Remmes, ranskalaiset Remeze ja Remy.

Suvun varhaista historiaa

Rantasalmen Tuusmäki

Remesten vanhin tunnettu asuinsija Suomessa on Rantasalmen Tuusmäessä, jossa Anders, Olof ja Henrik Remexin maksoivat veronsa vuonna 1541. Anders oli myös lautamies. Viisi vuotta myöhemmin lautamiehenä oli Ihanus Remexin. Tuolloin hänen lisäkseen olivat veronmaksajina edellä mainitut Olof ja Henrik Remexin. Myöhempinä vuosina Tuusmäessä mainitaan myös Pool Ihanuksen poika, joka näkyy vuonna 1577 Rantasalmen Hakotaipaleen kymmenyskunnassa.

Vuonna 1550 Ihanus Remexinen on maksanut veroa myös Tavisalmen Savilahdessa, joka voidaan sijoittaa myöhäisempään Kiuruveden Niemiskylään.

Vuodesta 1577 alkaen näkyvät Juvan veroluettelossa Anders, Staffan ja Mårten Remexin. Koska aivan Juvan rajalla sijaitseva Tuusmäen kylä kuului tuolloin Juvan kirkon piirin, on todennäköistä, että verottaja on kirjannut heidät juvalaisiksi, vaikka hallinnollisesti alue olikin osa Rantasalmea.

Tuusmäki oli hyvin vauras kylä. Perimätiedon mukaan siellä asui useita kuuluisia lukkoseppiä, jotka tekivät lukkoja aina Pietariin asti. Tuusjärvestä nostettiin rautamalmia, jota sulatettiin sekä kylän tarpeisiin että myyntiin. Kylässä tai sen välittömässä läheisyydessä oli ilmeisesti sulattimo eli hytta. Vuonna 1561 Tuusmäessä asuva Henrik Remexin sai yhdeksän markkaa sakkoja, koska ei ollut tuonut rautapitoista multaa hyttaan. Remekselän tilan asiakirjoista käy ilmi muitakin raudan käsittelyyn viittaavia tietoja.

Tuusmäessä toimitettiin isojako 1781 ja sitä täydennettiin myöhemmin. 1800-luvun asiakirjojen mukaan Remeksiä ei enää Tuusmäessä asunut. Sen sijaan Remeksiä löytyy Pirilästä, joka oli kersantin virka-asunto.

Pistolekors

Säämingin Aholahdessa asuva Yrjö Olavinpoika Pistolekors sai vuonna 1615 kuningas Kustaa II Adolfilta kirjeen, jolla hänelle annettiin verovapaus seitsemään manttaaliin Juvan pitäjässä kahta sääminkiläistä taloa vastaan. Vuonna 1630 hän sai myös läänitykseksi Norrköpingin päätöksen ehdoilla Leskelän kartanon Juvalla sekä Partalan Sulkavalla ja Remekselän Kiuruvedellä. Rantasalmen historiassa mainitaan myös Rantasalmen Remekselän tilan olleen Pistolekorsien sukutilana 1600-luvulla. Koska Remekset olivat jo 1500-luvun puolella käyneet Kiuruvedellä ja maksaneet siellä verojansa, täytyy asialla olla joku yheys Remeksiin. Seppo Remeksen mukaan Pistolekors halusi kerätä myös Kiuruvedellä asuvien Remesten verot. Joidenkin selvitysten mukaan Remekset eivät pystyneet maksamaan verojaan Rantasalmella vaan joutuivat muuttamaan Kiuruvedelle, sillä seuraamuksella, että verottaja tuli perässä.

Kiuruveden Remekset

Ensimmäinen tieto Remeksistä Kiuruvedellä on vuodelta 1550, jolloin Ihanus Remexin on maksanut veroa Tavisalmen Savilahden 1. kymmenyskunnassa. Hänet mainitaan vielä vuosina 1550, 1552 ja 1554. Vuonna 1552 Ihanus Remexinen mainitaan Nils Kaikkosen yhtiömiehenä ja vuonna 1556 Per Kärkkäisen yhtiömiehenä samassa arviokunnassa. Arvo Soinisen tiedon mukaan niin Kaikkonen kuin Kärkkäinenkin olisivat rakentaneet talonsa Remeksen omistamille erämaille. Kaikki kolme saattoivat olla sukua keskenään. Siitä ei ole tietoa, palasiko Remes takaisin Rantasalmelle, sillä seuraavan kerran Remeksiä on verotettu Kiuruvedellä vasta vuonna 1608, jolloin mainitaan Juntti Remes ja Antti Remes sotilaina Tavisalmen Savilahdessa, joka kymmenyskunta sijoittui Kiuruvedelle. Seppo Remeksen löytämien tietojen mukaan vuonna 1620 näkyy Kuopion pitäjän Pielavedellä itsellisenä myös Juntti Remes, jonka asuinpaikkana oli vuosina 1622 ja 1624 Tavisalmen Maaninkavesi.

Iisalmen pitäjän historiassa kerrotaan Kiuruveden ensimmäisen Remeksen olleen Pylkkö-Remes. Hänen mainitaan soudelleen Kiuruvedelle yhdessä toverinsa Hyvärisen kanssa. Kansanperinteen mukaan miehet nousivat maihin jokisuulla Kiurujärven pohjoispäässä, missä he sopivat maitten ja vesien omistuksesta.

Kansantarinan mukaan Pylkkö-Remeksen kerrotaan hukkuneen Luupuveteen. Silloin toveri Hyvärinen anasti hänen talonsa ja tilansa. Vainajan perhe joutui palaamaan Rantasalmelle. Kun veroherra kuuli tapahtuneesta, hääti hän Hyvärisen pois ja palautti Remeksen perheen Kiuruvedelle.

Maakirjan mukaan Remeksille kuuluivat Kiuruveden pohjoiset alueet nykyistä Pyhännän Viitamäkeä myöten. Näläntö-, Osmanki-, Palois-, Luupu- ja Kiurujärvi muodostivat luonnolliset rajat. Ilmeisesti Remesten ensimmäinen asuinpaikka Kiuruvedellä oli Näläntöjärven rannalla nykyisessä Remeskylän Porttiniemessä. Vuodesta 1622 lähtien Remesten omistuksessa olevia tiloja on Remeskylässä useita. Lisäksi Kiuruvedellä asuu Remeksiä myös muun muassa Sulkavanjärvellä.

Remeksiä muualla Suomessa

Seppo Remeksen mukaan Remesten levinneisyys Suomessa on melko suppea. Pääasiallinen levinneisyysalue on nykyään Iisalmen-Kiuruveden-Vieremän-Sonkajärven alueella. Remeksiä on myös Oulunsalossa ja Muhoksella sekä Liperissä ja Paavolassa.

Oulunsalossa Remekset esiintyvät ensimmäisen kerran 1740-luvulla. Talon nimi oli Jaakola ja näin Oulunsalon Remeksistä tuli Jaakoloita kunnes he 1800-luvun lopulla ottivat jälleen vanhan sukunimensä Remes.

Muhoksen Remekset esiintyvät kirkonkirjoissa ensimmäisen kerran vuoden 1750 paikkeilla. Pohjalaisen tavan mukaan sukunimiksi otettiin talojen nimet kuten Pelkonen, Vaara, Markus, Käärmekangas. Muhoksen Remekset näyttävät polveutuvan Paavolassa asuneista Remeksistä. Paavolasta löytyy tänäkin päivänä Remekseläntie ja Remes-niminen paikka. Remeksiä ei siellä ole asunut pitkään aikaan. Ensimmäinen Paavolan Remes lienee ollut Heikki Hemminginpoika, joka käytti sukunimeä Simunankangas.

Viitasaarella näyttäisi myös asuneen Remeksiä 1700-luvun alussa. Heillä oli silloin sukunimenä Puranen. Tämä mahdollinen sukuhaara on vielä selvittämättä.

Suomalaismetsien Remekset

Remeksiä on siirtynyt aikoinaan monien itäsuomalaisten sukujen tapaan myös Ruotsin keski- ja länsiosiin suomalaismetsiin. Seppo Remeksen mukaan Gräsmarkissa asui eräs Paavo Erkinpoika Remes Timbonäsin tilalla. Hän oli naimisissa Ellikka Paavontyttären kanssa ja heillä oli yhdeksän lasta. Paavo mainitaan syntyneeksi vuonna 1660 ja Ellikka kahdeksan vuotta myöhemmin. Timbonäsin tiluksilla on vieläkin Remestorpet niminen tila ja autiotalo. Paavo saattoi olla jo toisen polven metsäsuomalainen. Professori Veijo Saloheimo arvelee Paavon isän Erkin muuttaneen Ruotsiin Kiuruvedeltä.

Värmlannin suomalaismetsiin ilmaantui vuonna 1665 Esko Rämäinen, jonka mainitaan kuolleen 100-vuotiaana vuonna 1725. Eskolla kerrotaan olleen Pekka-niminen veli. Veljekset asuivat perustamallaan Rämälän eli Digerbergetin tilalla Nyskogassa. Eräs toinen suomalaispaikka Värmlannissa mainitaan Rehme-Heikin raivaamaksi ja viljelemäksi vuodesta 1646 alkaen.

********************************************************************

Koonnut: Valvatti Remes-Siik

Lähteet

  • Hormia Yrjö: Eräiden sääminkiläisten sukujen ja kartanoiden vaiheita II
  • Leinonen Marjatta, Jalkanen Pekka ja Pietikäinen Toivo: Savonlinnan läänin hopeaveroluettelo vuodelta 1571
  • Pietikäinen Toivo: Kiuruveden pitäjän asuttaminen
  • Pirinen Kauko: Iisalmen pitäjän historia
  • Pirinen Kauko: Savon historia II:I
  • Saloheimo Veijo: Savo Suurvallan valjaissa
  • Soininen Arvo: Pohjois-Savon asuttaminen
  • Soininen Arvo: Rantasalmen historia
  • Hilja Kainulaisen ja Seppo Remeksen kokoamia tietoja